lokakuuta 28, 2012

This is love this is war this is pure insanity

http://data.whicdn.com/images/41074759/608465-12-1350862493298_large.jpg

Tiistaina istuin kylmälle penkille lenkkipolun varteen. Kädessä puhelin, mielessä jokainen mahdollinen kauhuskenaario. Puhdasta pelkoa, sydän lyö sydän lyö.
Oskarin äidin vastatessa linjan toisessa päässä mietin hetken pakenemista. En muista tarkalleen mitä sanoin, enkä edes muista tarkalleen, mitä Oskarin äiti sanoi. Muistan vain itkeneeni tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Muistan vain Oskarin äidin itkeneen tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Puhelun lopussa, kun pulssini oli jo laskenut ja pystyin hengittämään, pyysin Oskarin vanhempia meidän mukaamme Tallinnaan loppuviikoksi.

http://data.whicdn.com/images/25611147/tumblr_m1i7l6mFLU1qeetsno1_500_large.jpg

Pienillä kaduilla, suloisten väristen talojen väleissä oli kylmä. Hengitys höyrysi ja välillä ihon alle piiloutunut kylmyys pelotti: entä jos tuo kylmä ei enää ikinä lähtisi pois? Mitä jos se löytäisi syvemmälle sisääni ihon alta ja jäisi sinne?
Mutta huuruisen ilman lämmitti tietous siitä, että Oskarin ja hänen vanhempiensa välit alkavat palata entiselleen. Kyllä minä ymmärrän, että heitä pelottaa, kun oma lapsi kasvaa aikuiseksi jossain toisaalla eikä heidän silmiensä alla. Ja huomaan taas, miten pelot voivat rikkoa kaiken. Ja miten kaikki pelonsekaisena tehdyt teot oikeuttaa vain, koska pelottaa. Ihan sama millaiseen sotkuun ne johtavat ja miten paljon kaikkia sattuu.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7idszlv4B1qgnp30o1_500.jpg

Olin viimeeksi Tallinnassa muutamaa viikkoa ennen kuin aloitin ensimmäisen luokan. En muista niistä kaduista paljoakaan, mutta sen tunnelman muistan. Pidin äitiä ja isää kädestä kiinni, senkin muistan. Noiden muutamien muistojen sivuille vain kuitenkin piirtää aivan uusia muistoja, jotka haluan pitää elossa ikuisesti.
Eilen illalla seisoin hotellin valkoisessa kylpyhuoneessa peilin edessä katsoen itseäni ja kehoani. Tuijotin sitä kaikkea vilpittömän uteliaana, katsoin itseäni pitkään silmiin ja yhtäkkiä tajusin, että peilistä katsoi takaisin minä itse. Ei kukaan muu, minä. Ja seuraavaksi kaikki mahdolliset tunteet iskivät vasten kasvojani enkä pystynyt muuta kuin itkemään.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4yk9tYfmT1qjf3u1o1_500.jpg

En ole vuosiin tuntenut varsinaisesti olevani yksi ja sama ihminen. Mieli ja keho ovat aina olleet kaksi eri asiaa ja keho on näistä kahdesta valheellisesti ollut se paha ja vieras. Se, joka tekee niinkuin sitä huvittaa eikä se suostu taipumaan minun mieleni käskyihin, joita olen valheellisesti pitänyt oikeudenmukaisina. Ihan kuin keho olisi jotenkin vähä-älyinen kasa, jota pitää holhota. Vaikka se ei ole sitä.
Se on nerokas, monimutkainen järjestelmä, joka tekee kaikkensa pitääkseen minut hengissä siitäkin huolimatta, että pääni huutaa. Ja keho tekee sen kaiken pyyteettömästi samaan aikaan, kun mieli tekee kaikkensa tuhotakseen sen ainoan kodin, missä se voi itse asua.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mbjec078LG1qbau5vo1_500.jpg

Ehkä mieli ei haluakaan tappaa kehoa, ehkä se haluaa vain tappaa itsensä. Mutta mieltä ei voi nähdä, joten helpointa on ensiksi tappaa oman itsensä fyysinen ilmenemismuoto, jotta mieli voi mädäntyä sen sisälle ja lakata olemasta. Osaston aikana aloin tuntea sääliä kehoani kohtaan siitä kaikesta, mitä olen antanut mieleni tehdä sille. Mutta nyt ymmärrän ettei mieltä eikä kehoa voi erottaa: se kaikki viha, minkä luulin kohdistaneeni kehoon, kohdistui oikeasti kaiken aikaa minuun.
Ja siellä valkoisessa kylpyhuoneessa minusta tuli yksi ihminen, jonka sisällä on keho ja mieli.
Ei yksi mieli, jonka sisällä yksi ihminen ja joiden kummankin ulkopuolella on keho.
Minä tarkoittaa kehoa ja mieltä, niiden kummankin yhdistelmää,
työnjakoa,  
huolenpitoa.

Kumpikaan ei voi elää ilman toista. 
 
Nyt kotona kaikki tuntuu erilaiselta.
Rauhalliselta.
Turvalliselta.
Ennen paha oli koko ajan lähellä, koska se oli mielessä ja se sai minut hyökkäämään itseäni vastaan. Nyt tuntuu siltä, että voin kävellä, liikkua, puhua, hengittää ilman pelkoa siitä, että joku kuristaa. Oman mielen terrori sai kaiken hajoamaan uskomattoman pieniin palasiin: minä, keho, mieli, minä, keho, kuka, mitä.
Kaikkien sota kaikkia vastaan.
Ammu ennen kuin sinut ammutaan. 

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4xznw6ATi1qjf3u1o1_500.jpg

Kenekään tuon sodan osapuolen ei tarvitse jaksaa sitä.
Kenenkään ei tarvitse haluta kuolla.
Mieli ei ole ylivertainen kehoon verrattuna: se ei ole puhtaampi, järkevämpi, vahvempi. Se ei myöskään ole huonompi, vaikka se saattaakin aiheuttaa suunnatonta tuhoa: se on yksi sairas perheenjäsen, josta täytyy pitää huolta, jotta koko yhtälö toimii.

Liikaa tekstiä.
Enkä osaa lopettaa tätä mihinkään hienoihin sanoihin, koska kaikki nämä ajatukset ovat vielä nuoria päässäni enkä itsekään ole ehtinyt tulla minkäänlaisiin loppusanoihin. Söin tänään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Budabest-konvehteja, joihin olin kiinnittänyt bulimian sävyttämän muiston: muiston siitä, miten inhottavaa niitä oli yrittää oksentaa pois eivätkä ne ikinä nouseet ylös. Ne jäivät vain vaikeaksi tahmaksi kurkkuun.
Mutta sain tuon muiston muuttumaan menneestä säännöstä menneeksi poikkeukseksi, jonka ei tarvitse enää ikinä tapahtua.

Olen onnellinen.

lokakuuta 10, 2012

You swore that you'd never lose your control

http://24.media.tumblr.com/tumblr_ma2brpM1f11rdzp5mo1_500.jpg

Ahmin tänään.
Oksensin tänään.
Halusin vain kokeilla, miltä se tuntuu.
En tiedä. 
Pyörryttää.
Toivon, että kukaan ei huomaa.

Edit klo 19.54:
Tein sen uudestaan. En edes muistanut, että osaan oksentaa niin hiljaa.
En halua kertoa kenellekään, kyllä mä selviän yksinkin ja
lupaan, että en tee mitään typerää huomenna.
Ja mietin pystyisinkö tekemään sen vielä kolmannen kerran, jos todella lupaan huomenna olla ahmimatta ja oksentamatta.
Voi vittujen vittu.

lokakuuta 03, 2012

You'll never be far, I'm keeping you near

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m21q8mjtRa1rogngso1_500.jpg

Sain eilen kuulla, miksi synnyin vasta neljä vuotta vanhempieni häiden jälkeen:
Äitini sai keskenmenon, isäni masentui niin ettei useasti noussut sängystä ylös päivän aikana ja vasta kahden vuoden jälkeen vanhempani kokivat olevansa valmiita yrittämään uudelleen. Mutta kesti vielä melkein vuoden ennen kuin mitään tapahtui.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m3n6x4t34t1rogngso1_500.jpg

Ja sitten heidän poikansa, ainoa lapsensa, teki kaikkensa tappaakseen itsensä.
Olen aina rakastanut vanhempiani, mutta en ole ikinä kunnioittanut heitä niin paljon kuin nyt. Kaiken jälkeen, kaiken tahattoman ja itseaiheutetun, he rakastavat minua silti ja ovat edelleen valmiita tekemään mitä tahansa minun puolestani. Olin ihan typerä, kun pelkäsin syömishäiriöni ja itsetuhoisuuteni tulevan kiilaksi minun ja perheeni välille: en ole ikinä tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin tällä hetkellä.

Olemme joka ilta yrittäneet ehtiä käydä kävelyllä koko perheenä ja se muistuttaa minua niistä syksyistä ennen syömishäiriötäni. Me juttelemme, nauramme, tönimme toisiamme liukkaiden lehtien päälle. Pelkäsin myös, että Oskari ei ehkä mahtuisi tai sopeutuisi meidän joukkoomme, mutta edes vanhempani eivät osaa enää kuvitella meitä ilman häntä.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mb8xhhkqbu1qkabz1o1_500.jpg

Ensimmäinen koeviikkoni uudessa koulussa meni paremmin kuin osasin odottaa; huonoin arvosana oli 8. Ehkä minä osaankin jotain. Tuntuu oudolta olla näin onnellinen ja jossain takaraivossani odotankin taas uutta iskua ja masennusta. Jos joku pieni asia ärsyttää tällä hetkellä niin se on se, että painoni ei ilmeisesti nouse juuri ollenkaan vaikka syön melkein 3000 kaloria päivittäin. 
Mitä jos tuon painonnousun pysähtymisen katsotaan olevan omaa manipulointiani?

Mutta yritän nyt nauttia tästä onnellisuudentunteesta ja murehdin tuota painoa vasta, jos joku väläyttää sanan "osasto".  
Niin pitkään saan olla kotona rakkaitteni luona.