lokakuuta 28, 2012

This is love this is war this is pure insanity

http://data.whicdn.com/images/41074759/608465-12-1350862493298_large.jpg

Tiistaina istuin kylmälle penkille lenkkipolun varteen. Kädessä puhelin, mielessä jokainen mahdollinen kauhuskenaario. Puhdasta pelkoa, sydän lyö sydän lyö.
Oskarin äidin vastatessa linjan toisessa päässä mietin hetken pakenemista. En muista tarkalleen mitä sanoin, enkä edes muista tarkalleen, mitä Oskarin äiti sanoi. Muistan vain itkeneeni tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Muistan vain Oskarin äidin itkeneen tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Puhelun lopussa, kun pulssini oli jo laskenut ja pystyin hengittämään, pyysin Oskarin vanhempia meidän mukaamme Tallinnaan loppuviikoksi.

http://data.whicdn.com/images/25611147/tumblr_m1i7l6mFLU1qeetsno1_500_large.jpg

Pienillä kaduilla, suloisten väristen talojen väleissä oli kylmä. Hengitys höyrysi ja välillä ihon alle piiloutunut kylmyys pelotti: entä jos tuo kylmä ei enää ikinä lähtisi pois? Mitä jos se löytäisi syvemmälle sisääni ihon alta ja jäisi sinne?
Mutta huuruisen ilman lämmitti tietous siitä, että Oskarin ja hänen vanhempiensa välit alkavat palata entiselleen. Kyllä minä ymmärrän, että heitä pelottaa, kun oma lapsi kasvaa aikuiseksi jossain toisaalla eikä heidän silmiensä alla. Ja huomaan taas, miten pelot voivat rikkoa kaiken. Ja miten kaikki pelonsekaisena tehdyt teot oikeuttaa vain, koska pelottaa. Ihan sama millaiseen sotkuun ne johtavat ja miten paljon kaikkia sattuu.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7idszlv4B1qgnp30o1_500.jpg

Olin viimeeksi Tallinnassa muutamaa viikkoa ennen kuin aloitin ensimmäisen luokan. En muista niistä kaduista paljoakaan, mutta sen tunnelman muistan. Pidin äitiä ja isää kädestä kiinni, senkin muistan. Noiden muutamien muistojen sivuille vain kuitenkin piirtää aivan uusia muistoja, jotka haluan pitää elossa ikuisesti.
Eilen illalla seisoin hotellin valkoisessa kylpyhuoneessa peilin edessä katsoen itseäni ja kehoani. Tuijotin sitä kaikkea vilpittömän uteliaana, katsoin itseäni pitkään silmiin ja yhtäkkiä tajusin, että peilistä katsoi takaisin minä itse. Ei kukaan muu, minä. Ja seuraavaksi kaikki mahdolliset tunteet iskivät vasten kasvojani enkä pystynyt muuta kuin itkemään.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4yk9tYfmT1qjf3u1o1_500.jpg

En ole vuosiin tuntenut varsinaisesti olevani yksi ja sama ihminen. Mieli ja keho ovat aina olleet kaksi eri asiaa ja keho on näistä kahdesta valheellisesti ollut se paha ja vieras. Se, joka tekee niinkuin sitä huvittaa eikä se suostu taipumaan minun mieleni käskyihin, joita olen valheellisesti pitänyt oikeudenmukaisina. Ihan kuin keho olisi jotenkin vähä-älyinen kasa, jota pitää holhota. Vaikka se ei ole sitä.
Se on nerokas, monimutkainen järjestelmä, joka tekee kaikkensa pitääkseen minut hengissä siitäkin huolimatta, että pääni huutaa. Ja keho tekee sen kaiken pyyteettömästi samaan aikaan, kun mieli tekee kaikkensa tuhotakseen sen ainoan kodin, missä se voi itse asua.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mbjec078LG1qbau5vo1_500.jpg

Ehkä mieli ei haluakaan tappaa kehoa, ehkä se haluaa vain tappaa itsensä. Mutta mieltä ei voi nähdä, joten helpointa on ensiksi tappaa oman itsensä fyysinen ilmenemismuoto, jotta mieli voi mädäntyä sen sisälle ja lakata olemasta. Osaston aikana aloin tuntea sääliä kehoani kohtaan siitä kaikesta, mitä olen antanut mieleni tehdä sille. Mutta nyt ymmärrän ettei mieltä eikä kehoa voi erottaa: se kaikki viha, minkä luulin kohdistaneeni kehoon, kohdistui oikeasti kaiken aikaa minuun.
Ja siellä valkoisessa kylpyhuoneessa minusta tuli yksi ihminen, jonka sisällä on keho ja mieli.
Ei yksi mieli, jonka sisällä yksi ihminen ja joiden kummankin ulkopuolella on keho.
Minä tarkoittaa kehoa ja mieltä, niiden kummankin yhdistelmää,
työnjakoa,  
huolenpitoa.

Kumpikaan ei voi elää ilman toista. 
 
Nyt kotona kaikki tuntuu erilaiselta.
Rauhalliselta.
Turvalliselta.
Ennen paha oli koko ajan lähellä, koska se oli mielessä ja se sai minut hyökkäämään itseäni vastaan. Nyt tuntuu siltä, että voin kävellä, liikkua, puhua, hengittää ilman pelkoa siitä, että joku kuristaa. Oman mielen terrori sai kaiken hajoamaan uskomattoman pieniin palasiin: minä, keho, mieli, minä, keho, kuka, mitä.
Kaikkien sota kaikkia vastaan.
Ammu ennen kuin sinut ammutaan. 

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4xznw6ATi1qjf3u1o1_500.jpg

Kenekään tuon sodan osapuolen ei tarvitse jaksaa sitä.
Kenenkään ei tarvitse haluta kuolla.
Mieli ei ole ylivertainen kehoon verrattuna: se ei ole puhtaampi, järkevämpi, vahvempi. Se ei myöskään ole huonompi, vaikka se saattaakin aiheuttaa suunnatonta tuhoa: se on yksi sairas perheenjäsen, josta täytyy pitää huolta, jotta koko yhtälö toimii.

Liikaa tekstiä.
Enkä osaa lopettaa tätä mihinkään hienoihin sanoihin, koska kaikki nämä ajatukset ovat vielä nuoria päässäni enkä itsekään ole ehtinyt tulla minkäänlaisiin loppusanoihin. Söin tänään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Budabest-konvehteja, joihin olin kiinnittänyt bulimian sävyttämän muiston: muiston siitä, miten inhottavaa niitä oli yrittää oksentaa pois eivätkä ne ikinä nouseet ylös. Ne jäivät vain vaikeaksi tahmaksi kurkkuun.
Mutta sain tuon muiston muuttumaan menneestä säännöstä menneeksi poikkeukseksi, jonka ei tarvitse enää ikinä tapahtua.

Olen onnellinen.

lokakuuta 22, 2012

And right now, the sky is my only limit


Tänään on tuntunut uskomattoman hyvältä olla kehossani vaikka tiedänkin, että siinä on paljon toivomisen varaa. Mutta vatsassa olevat entisen viivat ovat muuttuneet melkein huomaamattomiksi ja nyt vatsani näyttää joltakin seistessäkin. Oikeastaan se taitaa olla nyt kiinteämpi kuin se oli ennen osastoa. Luulin aina, että normaalisti syöminen tekisi ihosta roikkuvan ja varastoisi rasvaa roikkuvan ihon alle ja vatsastani tulisi pehmeä nahkapussi.

Ensimmäisten kunnon aterioiden jälkeen vatsa pingottui äärimilleen ja pelkäsin, että se ei enää ikinä palautuisi. Hakkasin vatsaani ja vedin sitä sisään: ajattelin, että siten saisin vatsani pidettyä mahdollisimman lähellä sen ennen ruokailua ollutta kokoa. Joskus luovutin ja revin ihoa pois päin kehostani.
Mitä väliä, tämä paska kasvaa kuitenkin.

Kaikista ruumiinosista kiinnitin tuosta ruokailuiden jälkeisistä hetkistä huolimatta vähiten huomiota vatsaani. On outoa yhtäkkiä pitää sellaisesta osasta, mitä ei ole edes varsinaisesti ajatellut aiemmin. En minä halunnut niin verisesti vatsaani pieneksi, se tuli ikään kuin kaupanpäällisinä, ja huomioni oli aina muualla.
Mistä sinä ilmestyit siihen?

http://24.media.tumblr.com/tumblr_llb250KLk31qelfpio1_500.jpg

Tuntuu myös oudolta, miten välillä kaipaan osastolle jääneitä tyttöjä. Siellä ollessani vietin suurimman osan ajasta yksin kirjoittaen, mutta nyt minulla on oikeasti ikävä useaa heistä ja toivon aina saavani joltakulta soiton: mä pääsin pois osastolta.
Minusta tuntuu, että nyt osastolta pois päässeenä ja tervehtyvänä, minun pitäisi saada heidätkin revittyä pois verisistä vesistä vaikka tiedänkin, että se taistelu on käytävä yksin.
Koska se taistelu käydään vain omaa itseään vastaan.

Minun taisteluni ovat muuttuneet viikoista ja kuukausista päivien ja tuntien mittaisiksi. Aluksi ajattelin, että minkäänlaista takapakkia ei saa tulla. Että se tarkoittaa heti minun olevan luisumassa takaisin hukuttaviin aaltoihin, mutta nyt tuntuu turvalliselta tietää minun pystyvän jatkamaan niiden huonojen päivien jälkeenkin. Se, mitä ennen pidin turvana, on paljastunut todelliseksi valheeksi.
Ei siinä ole mitään turvallista, että on kylmä ja kärsivä ja vihaa kaikkea ja pelkää jokaista pientä liikahdusta, jokaista pientä virhettä, joka on muka peruuttamaton.
Se on turvaa, että tietää kaikkien aaltojen jälkeen pystyvän jatkamaan.

Ja hiljalleen se kipu katoaa, jota on pitänyt mukanaan ja jonka kylmiä huokauksia on levittänyt pitkin kehoa, pitkin katuja, pitkin muistoja.
Sen on kadottava, koska se ja elämä eivät mahdu samaan kehoon.

lokakuuta 19, 2012

Every light in the night flicker in and out

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mba5fkNmUA1qgls16o1_500.jpg

Kiitos teille kaikille ihanille, jotka olette jaksaneet lukea naurettavia valituksiani. Koska siltä nuo itsemurha-ajatukset tällä hetkellä tuntuvat.
Oskari on menettänyt vanhempansa, ei fyysisesti, mutta henkisesti. Enkä minä voi jättää häntä yksin, en todellakaan voi. Haluan auttaa, suojella, lohduttaa, pitää huolta: niinkuin Oskari on tehnyt minulle jo liian pitkään. En tiedä, mitä ajattelen Oskarin vanhemmista, en halua ajatella sitä. Eivät minun ajatukseni heistä muuta mitään.
Yritän muka olla sotkeutumatta Oskarin ja hänen vanhempiensa väleihin, mikä on äärimmäisen tekopyhää, koska ilman minua minkäänlaista välirikkoa ei edes olisi tapahtunut. Lasken rahojani ja mietin, miten pitkälle niillä voisi maksaa Oskarin asumisen täällä vaikka vanhempani sanoivatkin, että kenenkään ei tarvitse murehtia rahasta. Kai he edelleenkin kokevat olevansa Oskarille velkaa siitä toukokuisesta.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4yjdgnu501qfb46yo1_500.jpg

Minun pitää elää, koska Oskari olisi muuten joutunut kärsimään ihan turhaa. Eilen illalla minulle tuli todella outo tunne, kun makasimme sängyllä vierekkäin ja kuuntelin Oskarin hengitystä.
Kaikkialla meidän ympärillämme oli aivan hiljaista ja pimeää.
Hänen käsivartensa lämpimänä vasten omaa käsivarttani.
Tuntui siltä kuin olisimme olleet jonkin tummansinisen, rauhallisen kuplan sisällä. Meidän makuhuoneemme katossa on pieniä tähtiä, jotka keräävät valoa ja loistavat sitten pimeässä ja eilen illalla ne pienet muovitähdet tuntuivat tähtitaivaalta.
Ja me olimme turvassa sen taivaan alla.


Toisen ihmisen lämmin iho omaa ihoa vasten on liian huumaava tunne.
Ennen pelkäsin sitä, sitten en hetkeen välittänyt peloistani, pelkäsin uudestaan ja nyt haluan taas olla pelkäämättä. Ei se pelko auta mitään, pahimmassa tapauksessa kaikki vain hajoaa käsiin nopeammin.

Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin Oskaria, mutta en ole siitä kovin pahoillani.
Syömiseni on joitakin poikkeuksellisen huonoja päiviä lukuunottamatta pysynyt melkein samanlaisena elokuusta lähtien. Paino on noussut kuitenkin vain kaksi-kolme kiloa.
En ole oksentanut tällä viikolla kertaakaan.
Mahahapot nousevat taas koko ajan kurkkuun ja suuhun.
En halua kuolla.
Olen muutaman kerran viillellyt osaston jälkeen.
Odotan joulua, haluan joulun.
En tiedä yhtään, mihin haen lukion jälkeen.
Rakastan Oskaria.
Rakastanrakastanrakastan. 

 http://24.media.tumblr.com/tumblr_mazejhBYcA1r8lg3io1_500.jpg

Ja sitten ennen kuin taas unohdan tähän loppuun:
kiitos Tiia, Millikeiju, Sofia Keiju ja Star Chaser jo kauan aikaa sitten antamistanne tunnustuksista<3 Muistaakseni olen vielä saanut joltakin haasteen, jossa piti luetella 10 asiaa, mitkä tekevät minut onnelliseksi, mutta en saanut kaivettua sitä esiin kommenttien joukosta. =(
Tunnen aina kamalaa syyllisyyttä, koska olen niin huono haasteissa ja unohtelen niitä. =/ Enkä ikinä osaa laittaa niitä eteenpäin...

Mutta nyt taidan lähteä kävelemään erästä vaaleatukkaista poikaa vastaan koululle.
Ja toivon, että tästä viikonlopusta tulee parempi kuin edellisestä.

lokakuuta 13, 2012

And the shadow comes down from the hill

 http://24.media.tumblr.com/tumblr_m01k8kxNti1r2sreoo1_500.gif

Oskarin äiti kielsi minua ja Oskaria tekemästä mitään intiimiä hänen talossaan. Hän ei koputtanut ja vain ryntäsi sisään ja on nyt sitä mieltä, että se, mitä me teemme on väärin eikä hänen 17-vuotiaan, viattoman poikansa pitäisi olla osallisena sellaisessa.
Sinähän vittu tiedät.
Sinähän tiedät, mitä Oskarin ja minun välillä tapahtuu, kun muut eivät näe.
En muista, milloin olisin viimeeksi ollut näin vihainen.


Ja sitten toisaalta: ehkä Oskarin äiti on oikeilla jäljillä, koska kyllähän minä olen sairas. Ja kyllähän minä itsekin olen pelännyt sairastuttavani muut ympärilläni. Pelännyt, että saastutan jokaisen, joka hengittää samaa ilmaa kanssani.
Kaikki tämä, mitä teen satuttaa Oskaria ihan joka päivä ja minua pelottaa, että hän heittää elämäänsä hukkaan minun takiani.
Että hänestäkin tulee lopulta yhtä kuollut kuin minä olen nyt.


Joten ehkä minun pitäisi päästä hänet vapaaksi?
Vaikka se sattuisikin. Aluksi se sattuisi todella paljon, mutta ajan kuluessa Oskarista tulisi varmasti onnellisempi ja kaikin tavoin helpottuneempi, kun perässä ei koko ajan raahautuisi sairas yksilö. Se sairas henkilö, joka on Oskarin omien unelmien tiellä ja joka vain hidastaa häntä.
Mutta minä en voi elää ilman häntä, joten sitten minun olisi lakattava olemasta. Ehkä sillä ei olisi niin paljoa väliä, koska Oskari on sentään vielä terve, joten hänellä on paremmat mahdollisuudet elää kuin minulla.
Ei minua mikään parantuminen pelasta.
Olen jo läpimätä.
Enkä halua tehdä hänestäkin sellaista.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m0upy4FgZZ1r0que2o1_500.jpg

Olen sairas.
Likainen.
Saastainen.
Ihan sama.
Voin ihan hyvin mennä jo nyt ja päästää Oskarin tuskistaan. Ehkä en alle vuodessa ole vielä ehtinyt tappamaan häntä ihan kokonaan.

Oksensin keskiviikkona kolme kertaa.
Torstaina viisi, perjantaina neljä ja tänään en ole "ehtinyt".
Halusin parantua ja lausuin kauniita sanoja siitä, miten Oskari motivoi minua parantumaan ja haluan yrittää hänen takiaan. Mutta ehkä hänen vanhempansa ovat oikeilla jäljillä ja kaikki tämä parantumishalu on pelkkää itsepetosta.
Kaikesta tästä jää kuitenkin ikuinen jälki. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja Oskari saattaa joutua katsomaan niitä jälkiä ihan liian monta vuotta.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m9kjnp61tg1qgfrnto1_500.jpg

Miten kaikki lähti näin nopeasti syöksykierteeseen?
Ja nyt minusta vain taas tuntuu tyyneltä, samalta kuin tuntuu pakotetun itsensä tyhjentämisen tai punaisten viivojen jälkeen. Siitä oudosta tyyneydestä huolimatta pääni on ihan sekaisin enkä tiedä minkä polun valita.
Koska tavallaan tiedän kyllä, että vanhempani tulevat ikuisesti suremaan, jos lähden, mutta ehkä he ovat myös helpottuneita. Ainakin sitten minä olen ikuisesti turvassa itseltäni ja muut ovat turvassa vääntyneeltä mieleltäni.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m4gqhb5f6e1r7xuloo1_500.png

Toisaalta en varsinaisesti halua kuolla. Taikka oikeastaan minulle se alkaa olemaan jo ihan sama. Kaikesta siitä onnesta huolimatta, mitä minulla on, kuolema tuntuu aina olevan lähempänä kuin elämä itse.
Vaikka olisinkin Oskarin tai vanhempieni lämpimässä sylissä, minun henkeni tulee silti ulos myrkyn ja kylmän huurun sekaisena.
Ehkä kansainvälisen epäonnistumisen päivänä voisin pikku hiljaa päättää oman epäonnisen, säälittävän elämäni ja lopettaa kiusaamasta läheisiäni.
He ansaitsevat niin paljon parempaa.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_maf4pgdUQY1rp3n0ao1_500.gif 

Olen ihan sekaisin.
Mitä minun pitäisi tehdä?

lokakuuta 10, 2012

You swore that you'd never lose your control

http://24.media.tumblr.com/tumblr_ma2brpM1f11rdzp5mo1_500.jpg

Ahmin tänään.
Oksensin tänään.
Halusin vain kokeilla, miltä se tuntuu.
En tiedä. 
Pyörryttää.
Toivon, että kukaan ei huomaa.

Edit klo 19.54:
Tein sen uudestaan. En edes muistanut, että osaan oksentaa niin hiljaa.
En halua kertoa kenellekään, kyllä mä selviän yksinkin ja lupaan, että en tee mitään typerää huomenna.
Ja mietin pystyisinkö tekemään sen vielä kolmannen kerran, jos todella lupaan huomenna olla ahmimatta ja oksentamatta.
Voi vittujen vittu. 

lokakuuta 07, 2012

But the more I try to move on, the more I feel alone

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m3ct4kBCt21qjk240o1_500.jpg

Väsyttää ja vituttaa.
Vituttaa, että Oskarin vanhemmilla on vain kaksi mielialaa seurassani:
"Sun seura ei oo hyväks meidän pojalle, sä myrkytät sen ja ahdistat sitä" ja "Ihanaa nähdä, miten sä oot jo selkeesti paranemaan päin! Me ollaan ilosia et Oskari on löytäny sut"

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7xp5eNrYA1rwy438o1_500.jpg

Tämä viikonloppu oli tuota ensimmäistä.
Toukokuun jälkeen oli täysin ymmärrettävää, että Oskarin vanhemmat olivat huolissaan, mutta luulin tämän vaiheen jo olleen ohi enkä tiedä mistä Oskarin vanhempien pelko on syttynyt uudestaan. Koko viikonlopun, perjantaista tähän päivään asti, olen koko ajan tuntenut miten minua on tarkkailtu ja vaikka syöminen ei varsinaisesti ole ollut pitkään aikaan ongelma niin tänä viikonloppuna minun oli oikeasti vaikea pureskella ja niellä ruokaa.
Vastapäätä kaksi silmäparia tuijotti jokaista liikettäni ja jokaista suupalaani.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mb2ulhmsR41r8hiu2o1_500.jpg

Tänään sitten Oskari ajautui riitaan vanhempiensa kanssa ja se oli kokonaan minun syytäni. Olisi pitänyt vain olla hiljaa ja kestää ne tarkkailevat katseet, olen kai minä ne ansainnutkin. Mutta ei, kun piti puhua, piti avata suu, koska kaikki niin koko ajan minulle toitottavat. Ei Miika saa olla puhumatta, muuten se muuttuu heti itsetuhoiseksi.
Ja nyt Oskarin vanhemmat varmasti inhoavat minua vieläkin enemmän.
Entä jos he pakottavat Oskarin muuttamaan heidän luokseen? Pelkäävät minun rikkovan heidän välinsä ja haluavat poikansa takaisin?
Mutta en minä edes ole tehnyt mitään!

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lzcohzkHtV1qa467xo1_500.jpg

Oletpas.
Oskari näkee painajaisia sinun takia,
jätti ystävänsä sinun takia,
vaihtoi koulua sinun takia.
Miten paljon sinä aiot vielä Oskarilta viedä...?

ps.
Olen saanut viime aikoina monta blogi"palkintoa" tai miksi niitä ikinä pitäisikään kutsua. Yritän viimein ensi viikolla kasata ne yhteen postaukseen! Nyt aion vain... En tiedä. Yrittää unohtaa tämän viikonlopun.

lokakuuta 03, 2012

You'll never be far, I'm keeping you near

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m21q8mjtRa1rogngso1_500.jpg

Sain eilen kuulla, miksi synnyin vasta neljä vuotta vanhempieni häiden jälkeen:
Äitini sai keskenmenon, isäni masentui niin ettei useasti noussut sängystä ylös päivän aikana ja vasta kahden vuoden jälkeen vanhempani kokivat olevansa valmiita yrittämään uudelleen. Mutta kesti vielä melkein vuoden ennen kuin mitään tapahtui.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m3n6x4t34t1rogngso1_500.jpg

Ja sitten heidän poikansa, ainoa lapsensa, teki kaikkensa tappaakseen itsensä.
Olen aina rakastanut vanhempiani, mutta en ole ikinä kunnioittanut heitä niin paljon kuin nyt. Kaiken jälkeen, kaiken tahattoman ja itseaiheutetun, he rakastavat minua silti ja ovat edelleen valmiita tekemään mitä tahansa minun puolestani. Olin ihan typerä, kun pelkäsin syömishäiriöni ja itsetuhoisuuteni tulevan kiilaksi minun ja perheeni välille: en ole ikinä tuntenut itseäni niin rakastetuksi kuin tällä hetkellä.

Olemme joka ilta yrittäneet ehtiä käydä kävelyllä koko perheenä ja se muistuttaa minua niistä syksyistä ennen syömishäiriötäni. Me juttelemme, nauramme, tönimme toisiamme liukkaiden lehtien päälle. Pelkäsin myös, että Oskari ei ehkä mahtuisi tai sopeutuisi meidän joukkoomme, mutta edes vanhempani eivät osaa enää kuvitella meitä ilman häntä.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mb8xhhkqbu1qkabz1o1_500.jpg

Ensimmäinen koeviikkoni uudessa koulussa meni paremmin kuin osasin odottaa; huonoin arvosana oli 8. Ehkä minä osaankin jotain. Tuntuu oudolta olla näin onnellinen ja jossain takaraivossani odotankin taas uutta iskua ja masennusta. Jos joku pieni asia ärsyttää tällä hetkellä niin se on se, että painoni ei ilmeisesti nouse juuri ollenkaan vaikka syön melkein 3000 kaloria päivittäin. 
Mitä jos tuon painonnousun pysähtymisen katsotaan olevan omaa manipulointiani?

Mutta yritän nyt nauttia tästä onnellisuudentunteesta ja murehdin tuota painoa vasta, jos joku väläyttää sanan "osasto".  
Niin pitkään saan olla kotona rakkaitteni luona.